Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Kirjoittajapiiri Kursiivin esikoisteos Ja tulin tarhaan 115 s. tehtiin yhteistyössä Kirjailijayhdistys Paltta ry:n kanssa

Kansi: Leena Hannele Pukki

Taitto:VM-Kustannus

Painotyöt: Pietarin Teknillisen Yliopiston Kirjapaino, 2005

Kirjoittajat: Eila Hurskainen, Anneli Hyyrynen, Riitta Kotisalo, Ranja Mansukoski, Hilkka Mattila, Eija Mättö, Irma Notkola, Kirsti Paakkanen, Liisa Pukki, Liisa Elina Pukki, Riitta Pukki, Galina Punkkinen, Eila Puranen, Anja Romu, Tuula Uro, Piri Wengler

Painomäärä 200 + 100 = 300 kpl

Kirja on loppuunmyyty.

Julkaisutilaisuuksia pidettiin kolme, Luumäellä 9.1.2006, Miehikkälässä 15.1.2006 ja Savitaipaleella 12.1.2006. Kirjaa käytiin esittelmässä lappeenrantalaisille Kahvila Majurskassa 13.1.2006.

Aforismiarvioita osoitteessa:www.aforismi.vuodatus.net/blog/60242 - 79k - Välimuistissa - Samankaltaisia sivuja

Tekstinäytteitä:

OODI YSTÄVYYDELLE
 
Alhaalla metsässä taivaallinen yölyhty valaisee poluista pimeimmänkin. Miten paljon valoa, miten paljon varjoja, pehmeitä varjoja, kuusten, mäntyjen ja pikku pensaiden. Lempeitä ja kylmiä ovat varjot.
    Istut jatulintarhan yhdellä kivellä, keskellä tuhatvuotista kiviparlamenttia pohtimassa kasaantunutta hajaannusta, typistynyttä avaruutta, päättymätöntä sekuntia. Nuori neito tanssii, jääjättiläinen loikkaa, sen hengitys säteilee pyhyyttä, siinä leijuvat haltiattaret. On kuutamo, kiven kolossa kukkii pikarijäkälä, hauraan harmaana, punaisin reunuksin. Pälvi piileksii jossain lännessä, muistelet tuokkosia, etsit sokkeloista ydintä, miekkonen pälven keskellä hakee kartalta paikkaasi. Jungfrutanssi, siinä lukee. Kuusi on jo kylvänyt hangelle, ilma on kevyttä, siinä leijuu kevättä tummien pälvien yläpuolella.
    Kuu on kutistunut näkymättömiin, tähtien valo ei riitä. On kylmä, nälkä, pimeää mutta silmissäsi näet nuotion, sen näyn voimalla jaksat eteenpäin. Taivaalla syttyy pohjanpalo, tulikettu huiskii kalliolla, kipunat sinkoilevat, tuudittavat uuvahtaneen unten maille. Koirasi saapuu, tarttuu nuuttuusi, ettet kierähdä alas kiviseen rotkoon. Se lämmittää kylkeäsi, jalkojasi, käsiäsi, ettet palellu. Se untasi vartioi, se susien raateluhampailta varjelee.
    Kuka on koirasi? Valkoisen takin liepeet lehahtavat, kuulet kiireisen kopinan, haistat lääkkeet, kaalilaatikon ja kiiltävät pinnat. Hän pysähtyy, sanoo: aina kun tarvitset, tulen, vaikka jalkoja väsyttää, vaikka vilkkuvia hätävaloja kaikkialla kutsumassa.
                                                                                 Anja Romu
 
 
 
 

ILONPÄIVÄ
 
Kuivettunut rantakukka,
vuoden viimeisenä päivänä
kesän ylösnousemus
 
särkyneet tähdet ympärillä
taivaasta alas pudottautuneet.
Vuosien surun jätin öisiin metsiin
             ja lensin
näille luminiityille,
järven jääpelloille
             valoa kukkiville hangille
 
Astu jälkiini, kutsuu
jänönen,
suruvaippasi jätä
sysimetsän siimeksiin, ota vastaan tämä valo
tämä ilonpäivä,
tämä sinertävänkarhea loiste.
 
                                                        Anja Romu
KIVI KASVAA
 
Hajosin palasiksi.
Minusta irtosi liuskaa,
suorakulmaa ja säröä.
Osa putosi varpailleni,
osa ajelehti sisuksiini.
Muistan kaikki palaseni,
tunnistan omat muruni.
Kokonaisena olisin
 tavallinen kivi.
Hajonneena olen
ikuisen ajan kuvastin.
 
Hilkka Mattila
 
PYYKKÄRI
Voi että on makoisaa oikaista itsensä ruokaperräisille pehmeän sohvan kainaloon. Ylen ykkönen soittaa klassista ja pesuhuoneessa hötköttää pesukone omaa saippuaoopperaansa. On aika nautiskella.
Aina ei ole ollut. Ei ainakaan pyykkipäivänä Tässä kun noita vanhoja muistelee, niin elämähän olikin oikeastaan kokoaikaista pyykin kanssa puurtamista. Mitä leipätyöltään jousi. Miten ne vaatteet ennen niin likaisia olivatkin, että niitä piti liottaa yön yli. Seuraavana päivänä sitten saunanpata kuumenemaan ja pyykkilaudat laulamaan. Rystyset verillä hangattiin ja valkeat, jota sen ajan lakanat enimmäkseen olivat, vielä valkaistiin lipeäliuoksessa keittämällä. Ja elettiin aikaa, jolloin vesi tuli ja meni kun kantaa jaksoi.
Tuosta lipeäkivestä jäi meidän perheeseen opettavainen tarina. Minua ei vielä oltu tehtykkään, joten on uskottava vain kuulopuheisiin. Kuulemani mukaan sisareni, siinä 4-5 vuotias, luuli limonaatipullossa liotettua lipeää maidoksi. Ei onneksi ehtinyt sitä niellä, mutta pahasti oli palanut tytön suu. Parani kyllä entiselleen, mutta varmaan hävisivät maitopullon näköiset lipeäkiviliuokset käden ulottuvilta.
Yksi vaarallinen pyykkipäivä muistuu mieleen ihan omien kokemuksien joukosta. Olimme sotaa paossa Taipalsaarella. Kaunis kesäpäivä ja kaikki kylän akat olivat järven rannassa pesemässä sotilaiden pyykkiä. Ja me penskat melskasimme järvessä. Lieko ilmassa soinut "sirkkain sirinä" ja "suvenkorennot korreet" liidelleet, mutta yht'äkkiä järvestä nousi komeita vesipatsaita. Ne koreat sudenkorennot olivatkin lentokoneita, jotka pudottivat pommeja todennäköisesti tarkoituksella lopettaa sotilaiden vaatehuolto sillä rannalla. Naiset huusivat lapset pois järvestä ja mahtavat laineet heittivät meidät pitkälle rantahiekkaan. Loppuiko pyykinpesu siihen, en tiedä, mutta varmasti alkoi puhemylly jauhaa. Selvisimme säikähdyksellä - jonkun kymmenen metrin laskuvirheen ansiosta.
Sota-ajasta muistuu mieleen toinenkin pyykinpesuun liittyvä tarina. Ruuasta oli ilmeisesti surkea pula. Niinpä meilläkin, vaikka kaupungissa asuttiinkin, oli elättinä sika, joulupossu. Mutta se tapasi loppunsa ennen aikojaan. Yhtenä synkeänä syksyn aamuna se löytyi kuolleena karsinastaan. Kai se oli ollut jotenkin kipeä, syötäväksi siitä ei kuitenkaan ollut. Se keitettiin saunanpadassa saippuaksi. Eihän siitä tietystikään mitään Palmoliveä tullut, mutta äiti sanoi, että "veellehän pesty haisee".
Sauna ja pyykki kuuluivat jotenkin kuin yhteen. Ainakin me ansiotyössä käyneet äiti-ihmiset pestä huljautimme saunareissulla myös pikkupyykit. Historia ei kerro, en ainakaan muista kuulleeni, mikä pani keksimään pyykkikoneen. Olisiko ollut joku mies ängätty pesutupaan höyryävän likapyykin äärelle tai vallan avannon laidalle kartulla vaatteita hakkaamaan. Oli miten oli, mutta kiitoksen arvoinen keksintö. Olihan se aikanaan ollut jotain ollut sekin, kun peltinen pyykkilauta vaihdettiin lasiseen, mutta pulisaattorikone se vasta oli jotain. Ei tarvinnut enää kädet rakoilla vääntää vaatteita kuivaksi, siitä vaan kahden kelan väliin ja veivillä pyörittää. Sitä iloa piisasi toistakymmentä vuotta ja sitten vasta keksintö tehtiin - automaattipesukone. Nyt ei muuta kunhan oppii oikeasti nappuloita painelemaan. Juolahti mieleen, että miksi pyyhkeitä pitää pestä, mehän olemme puhtaita, kun niitä käytämme!
Automaatti ilmoitaa, että homma on hoidettu ja pyykkäri voi nousta keittämään ansaitsemansa pyykkikahvit.
Anneli Hyyrynen     
 
 
 
 
 
©2018 Kirjoittajapiiri Kursiivi - suntuubi.com